Viihtyisä maaseutukylä lähellä kaupunkipalveluja.

Ensimmäinen maininta Simosta löytyy Turun tuomioseurakunnan ns. Mustasta Kirjasta. Piispa Hemming oli tehnyt tarkastusmatkan Pohjolaan vuonna 1345, ja tällä matkalla hänelle oli kanneltu simolaisen perheen lasten tekemästä rikkomuksesta. Rangaistuksena tästä tuli tilan maksaa Turun tuomioseurakunnalle tynnyri lohta. Samana vuonna piispa Hemming kastoi simolaisia lapsia Torniossa.

1540- luvulla kylällä on ollut 11 taloa ja 1500-luvulla Simon seutu on ollut Iin suurpitäjän tiheimmin asuttu alue Haukiputaan ja Iin jälkeen. Simo oli silloin jakautunut kolmeen keskittymään, Simonkylä, Simoniemi ja Maksniemi. Simonkylän väkiluku oli suunnilleen sama kuin toiset yhteensä.

Venäläiset polttivat Simonkylältä kaikki asumukset kesällä 1581, mutta kylä sai verovapauden seuraavana vuonna, ja pääsi taas nousemaan.

Rantaruikan tila on saanut v.1955 kunniakirjan, sillä se on ollut saman suvun hallussa vuodesta 1547 lähtien. Ruikan suvun arvellaan olleen pirkkalalaisia.

Asukkaita Simonkylälle on tullut monelta suunnalta, mm. Savosta tuli 1600-luvun alussa Mikko Kekonen. Parpala, jossa isäntänä oli mustapartainen tietäjämies, on suunnilleen yhtä vanha kuin Ruikkakin. Kyläläiset kutsuivat isäntää Partaseksi. Huttulan talon ensimmäinen asukas Erkki asusteli Erkinsaaressa keitellen "huttua" (=puuroa), ja muutettuaan mantereelle tuli hänen talostaan Huttu.

Ruotsin ja Suomen välinen maapostiyhteys kulki kylän halki menevää 1640-luvulla tehtyä tietä. Simon kohdalla tien raivausmääräys oli v.1652, ja pyöräajoneuvolla tietä päästiin vasta 1750-luvun alussa. Ruotsin kuningas Adolf Fredrik käytti tätä tietä Suomen matkallaan vuonna 1752.
Sinikoskelta lähtevä Museotie, minkä arvon tie sai v.1982, on osa em.tietä. Tien pituus on 2,9 km.

Kun rautatie valmistui v.1902, siirtyi Simojoen ylitys Asemakylälle. Aiemmin ylitys tapahtui lossilla Parpalan talon kohdalta. Asema oli suunniteltu rakennettavaksi Simonkylän Siirinkankaalle, mutta eräs simonkyläläinen isäntämies oli sanonut painavan sanansa, ja niinpä suunnitelma raukesi. Aseman rakentamisen myötä alkoi Asemakylä elpyä ja Simonkylä menetti sille keskuspaikan asemansa.

Elinkeinot
Simonkylällä on viljelty maata, pidetty karjaa ja kalastettu 1500- luvulta lähtien. Vuoden 1800 tilastojen mukaan Simonkylä oli alueen vaurain kylä. Vauraimpia olivat vanhat kantatilat, sillä niillä oli paljon karjaa, isot peltoalat ja niittymaat, sekä lisäksi yksinoikeus lohestukseen Simon vesillä.

Uudisraivaus Simonkylällä tapahtui pääasiassa 1700-luvulla. Kehitys oli nopeinta juuri Simonkylällä, ja suurimpia tiloja olivat kaksi Ruikan tilaa, Kekonen ja Parpala.

Böckerin 1830-luvulla keräämien tietojen mukaan simolaisten tulot olivat 55%kalasta,10% voista ja 5% metsätuotteista. Näinollen kalastus oli simolaisten pääelinkeino vielä 1830-luvulla.

Vasankarin rannassa vuosina 1874 - 1901 toiminut höyrysaha tunnettiin nimillä "Simon tulisaha" ja "Kiljulan saha". Sahan rakensi merikapteeni Otto Qwickström, ja se siirtyi v. 1898 norjalaiselle toiminimelle Halonen Ångsågs Ab. Saha paloi v.1901, mutta vielä löytyy rannasta laivojen painolastina olleita erikoisia kiviä.

Ensimmäinen maakaupan harjoittaja Simossa oli Nils Penttilä Simonkylältä, joka oli tehnyt anomuksen kuvernöörille, että saisi ryhtyä maakauppiaaksi. Hän menestyi hyvin ja hänestä tuli Kemin kaupungin ensimmäinen kauppaporvari. Myöhemmin ilmeni, että " Penttilä on taidokas ja ahkera salaisen tavaran maahantuoja, ja hän harjoittaa tätä tointa sen suurimmassa laajuudessa". Tästä seurasi, että vuonna 1876 langetettu suuri sakko sekä laittomien tavaroiden menetys kruunulle merkitsi vararikkoa ja pakkohuutokauppaa.

Simossa oli maakaupan harjoittajina myös Johan Huttula ja Daniel Halonen. Myös Huttula sai porvarioikeuden Kemin kaupungissa. Elinkeinolaki tuli voimaan 1879 ja 1880 oli jo viisi maakauppiasta. Uusina kauppiaina Otto Qwickström, Jacob Särkelä ja Olof Junes Vuosikymmenen lopulla kunta oli taas ilman omaa maakauppiasta, mutta v.1890 Elias Sjöman avasi liikkeen Simonkylällä, ja jälleen maakauppiaiden määrä vähitellen lisääntyi. Lennard Knihtilä (ent.Pahnila) Simonkylältä oli Asemakylän ensimmäinen kauppias, samoin sinne avasi kaupan myös Vuolevin Hugo, "Herra Matin" poika.

Vuonna 1911 oli Simonkylällä käsityöläisiä 15. Emännät Sannu Patokoski (s.1860) ja Manta Marttila (s.1861) karstasivat ja kehräsivät villaa kutoen myös kankaita. Jenni Onkalo (s.1884) valmisti ainoastaan miesten pukuja. Emännät Hulda Filpus (s.1882) ja Niike Huuskonen (s.1875) ompelivat sivutöinään pukuja ja kappoja. Ida Heikkilä (s.1884)valmisti pukuja ammatikseen, saaden päiväpalkaksi n. 2mk. Vuosiansioksi hänelle kertyi 500-600mk.

Roope Matinlassi (s.1860) teki sivutöinään astioita, haravia ja kelkkoja, talollinen Ulrik Hepola (s.1876) suksia ja työrekiä sekä torppari Aate Arola (s.1876) kenkiä. Muita kengäntekijöitä olivat suutarit Eemeli Markkanen (s.1877), Augusti Hietala (s.1878) ja Jussi Sieppi (s.1857). Juuso Kuokkanen (s.1874) oli Simonkylän varsinainen puuseppä. Hän valmisti rukkeja, keinutuoleja, höyläpenkkejä ja huonekaluja, myöhemmin hän teki myös rautasepän töitä. Hän pääsi peräti 5mk:n päiväpalkalle, ansaiten vuodessa 1000mk. Simonkylän torppari Jaakko Hepola (s.1872) viljeli kesät maata, mutta teki talvisin ovia, ikkunoita, huonekaluja sekä suksia.

Kalastus
Simojoen tärkein kala oli tietysti lohi. Lohestusta oli jo keskiajalla, jolloin lienee ollut vain yksi lohipato Patokoskessa. Se oli ns. tainiopato, katiskamainen, vuolaassa virrassa, nivassa ja matalasa koskessa käytetty pyydys. Viimeistään 1700-luvulla rakennettiin tainio Simonkylän kohdalle Mertakoskeen. Tainiopadon valmistuttua siitä kuulutettiin kirkossa, ja silloin oli kaikki muu kalastus lopetettava. Patovouti valvoi salakalastusta. Tainiopadolla kalastivat ainoastaan Simonkylän kalastukseen oikeutetut talot, joille saaliin osuus määräytyi maamanttaalin mukaisesti. Viimeisen kerran tainiopato lienee rakennettu v.1908. Simojoen tärkeimmän kalan lohen pyynti oli kesäkuun alusta elokuun alkuun. Joesta saatiin myös haukea ja muuta pienempää kalaa. Syksymmällä pyydettiin siikaa ja talvella oli mateiden vuoro.

Simon edustalla on harjoitettu merikalastusta jo ainakin 1600-luvulla. Pyyntitekniikan kehittyessä 1800-luvulla alettiin merestä pyytää keskikesällä silakkaa. Merellä ollessa kalastajien tukikohtana on ollut mm. Korkeasaari.

Ympyräsuisiin kuuluva nahkiainen maistuu kalalle ja on hyvin rasvainen. Nahkiaista on Simossa pyydetty ainakin v.1877, jolloin Henrik Jaanukselle on myönnetty poikkeuslupa mateiden ja nahkiaisten pyyntiin Simojoessa, vaikka kaikki muu kalastus joessa oli lohenpyynnin aikana kielletty. Simojoki on ollut jo 1800- luvulla Suomen huomattavimpia nahkiaisen pyyntijokia.

Nykyisin nahkiaisen pyynti alkaa elokuun 16. päivänä ja jatkuu jäiden tuloon asti. Pyynti tapahtuu pajumerroilla öisin, illalla lasketaan merrat veteen ja aamulla ne koetaan. Nahkiaismarkkinat ovat Simon jokasyksyinen tapahtuma, jolloin on tilaisuus tutustua simolaisten herkkuun, ellei se ole ennestään tuttu.

Asutus
Vuoden 1781 kartassa nykyisen museotien varrella oli 10 erillistä taloryhmää. Sotilastorppa on ollut Kuokkasen pajan läheisyydessä ja kaksi torppaa Marttilan tilan läheisyydessä.

Vasankarin Tulisahan työläiset rakensivat Vasankarintien varteen Lahenrannalle asuinmökkejä 1800- luvun loppupuolella, joista suurin osa on vieläkin olemassa ja kunnostettu kesäasunnoiksi.

Ennen oli pihat aidattu eläinten takia, ja karja on pidetty vapaana aitauksen ulkopuolella. Niinpä Sinikoskelta Eskolaan päin on ollut jopa 7 rinkiä avattavana. Samanlaisia rinkejä on ollut vielä 1900- luvun alussa ja mm. Konstu Marttila (s.1898) on ollut portin aukaisijana Sinikosken ringissä.